haluan kaiken tai ei mitään mutta sanon okei, haluan repiä jotain kappaleiksi ja pelkään että se tulee olemaan minä itse. näen tunneilla verta ja ihonriekaleita, karkaan käytäville juoksemaan, tuun sokeaksi ja leikkaan otsatukan, huudan nurmikon poikki, huudan sanatta tupakkapaikalla ja muut nauraa, muut säälii, sammun nojatuoliin.

assimilaatio, revin hengitystä kurkusta omin käsin jos sen päästää takaisin se ei koskaan lopu,

hakkaan jäseniä seinään kunnes laannun ja vain hierrän turtaa ihoa betonikulmiin, tuttu kipu ei jätä jälkiä, tuttu mantra ei kaipaa merkitystä, absentia amnesia anestesia, luen sen junan kohinasta, kaupungin kivistä, sanon sairaanhoitajalle että ihmisjoukko on videopeli, se sanoo

rauhoitun fontteihin ja kehuihin, kuinka hyvä on kirjoittaa, rauhoitun ja lihavoin ja lisään rivinvälejä sillä olen ollut valmis kauan, ja kuinka hyvä on kirjoittaa ympärilleen kirjoittaminen. älä pysähdy,

ole kuin pelkäisit pimeää. otan musteen ja tauot ja rauhoitun käsiini, kokonaisiin maailmoihin, olkoonkin että eheyteni on yhtä rikkinäistä kuin rikkinäisyyteni.

minuun osuu helposti mutta mitäs sitten, Mika Waltarille ja Katri Valalle voin antaa periksi sen verran, antakaa autotie ja antakaa liekki, minä annan myönnytyksiä. (hampaat tiukasti yhdessä, suorissa kulmissa kirjoja kohti.)

pyörryttää kunnes maailma pysähtyy. ottaisit sydämen kaupan päälle, antaisin viedä jos olisit näkökentässä, täyttämään verkkokalvoilta tilaa jonka antaisin viedä, ovet auki ja valot käytävään, yhteen nukahdan yhteen pyörryn, kivikäytävällä kasvaa palmuja on kuivaa ja autiota kun avaan suljen silmät kun avaan on sokaisevan valoisaa, suljen silmät. näppärät tytöt hukkuu valomereen ja uivat pois. päivät valottuu ensin siedettäviksi ja sitten yli, niin kuin päästäisi filmin kamerassa valottumaan, katseet sielun pohjasta valahtaa verkkokalvon läpi, kerran käytetyt käytettyihin päiviin, katseet hukkuu, päivät hukkuu---