Astun taaksepäin kohmettuneen muovailuvahan läpi pehmittämättä sitä ensin käsissäni, sillä siinä on mehiläisvahaa, mehiläisvaha on tausta, jota vasten lopulta painautua uuvutettuani itseni keskellä läpitunkematonta. Astun taaksepäin en runnoen enkä soljuen, astun muodoksi keskelle muodotonta, minä, aion, olla. Astun torjuvaan hauta-arkkuuni ja tajuan, minkä värisiä ovat kesät ja miksi niitä näkee unissaan jo huhtikuussa, ja miksi niistä on jäljellä vain postikortteja eikä postikorttejakaan koskaan ole. Astun taaksepäin ja suljen silmäni violettiin ja vaaleanpunaiseen, kadut ovat harmaat ja luultavasti ilmapalloissa ei koskaan ole ilmaa. Tämä on se, mitä tuuli tekee hiuksille kun ajaa vanhalla polkupyörällä yksin kaikkia katuja.

Tämä on se, miten mustekynän värillä ei ole väliä kun sillä kirjoittaa kirjaimia ranteisiinsa. Tämä on se miten kukaan ei laula minulle ja kuinka siitä lopulta tuli hyvä asia. Tämä on tähtitaivaita, shakkiruutuja ja vihreitä nurmikoita väärän kaupungin kaduilla, anakronismia ja anatopismia, pudotaan, kaadutaan, sulaudutaan mustiin samettiverhoihin ja suletaan niistä irti. Jättäisin sakset lavuaariin jos en tarvitsisi niitä.