Illat hukkuvat tiedottomuuteen, yöt kuluvat avonaisin silmin. En osaa enää mennä nukkumaan, ajatus sänkyyn asettumisesta tuntuu vieraalta; sillä eikö aidointa unta ole se jota ei tarvitse odottaa, joka tulee käskemättä ja laskostaa syliinsä. Se tietää ja rakastaa, se tuntee, se vie kun muut polut kaatuvat jalkojen alta ja kuljettaa niiden muutaman tunnin yli armollisessa syleilyssään. Ja kuitenkin janoan sitä kun se on poissa, hapuilen mieleni reunoilta muistoa sen seurasta, tunnetta hetkiltä jolloin olen tuntojeni ulottumattomissa, kuin otetta varjokuvasta. Mutten uskalla hakea tai pyytää sitä. Se tulee, kun tietää että olen valmis; kun olen putoamaisillani, se ojentaa käsivartensa turvakseni päästää irti.