6.5.2006:
Olen ollut maailman toivo, olen ollut jokainen taivaalta alas vedetty sana, kaikki todellisuus ja kolme vanhaa uskontoa, olen ollut valoissa ja väreissä ja juossut kolmetoista ja puoli kertaa itseäni karkuun takaperin mustavalkoisten oravien iskiessä tahtia tähtikuvioilla, eikä kukaan koskaan välittänyt, kukaan koskaan huomannut kukaan koskaan kiinnostunut kukaan koskaan jaksanut, miksi joku jaksaa muita, miten joku voi enää jaksaa sitä mihin minä kyllästyin satoja vuosia sitten, ja miksi ei jaksanut silloin, tai miksi ei minulta? Jos katsoisit joskus minuun, olisin jotain uutta ja sairaampaa kuin verileikit konsanaan, minä puhallan saippuakuplat niin kovaa että ne särkyvät ennen syntymäänsä ja nauran vanhoille sanakirjoille. Jos katsoisit joskus minuun ja tajuaisit mitä olen ja olen ollut, et enää koskaan viitsisi olla katsomatta, ja kaikki kasvaisi kohisten, tukahduttaisi vanhat rikkakasvit, jotka lopulta naamioituisivat niiksi uusiksi kukiksi, joita minä viljelen, minä joka juoksisin pitkin linnunrataa maailma perässäni, mustien aukkojen täydellisin puutarhuri, jonka kylkiluissa asuu jumala ja sydämessä leivonnaisia. Minuun tarttuisi kaikki ne katseet, joita minulla on ja olisi tapana halveksua, kaikki mitä inhoan, kaikki mistä välitän niin vähän että sattuu ruumiinosiin joita ei ole, kaikki maailman typeryys roikkuisi minussa kuin kahle ja siitä löytäisin nautintoni, siitä kuinka kahleet lopulta kahlitsevat vain itsensä, sillä minulla on voimaa juosta kymmenelle eksoplaneetalle ja takaisin ja vaikka kaikkien niiden maailmojen ääriin, joiden luomiseen kyllästyin miljoona vuosituhatta ennen kuin muut alkoivat hahmotella maata ja merta muovailuvahamöykyistään.