Täällä kaikki on lumessa ja jäässä, niin kuin koko kaupunki ei tuntuisi tarpeeksi ahdistavalta ilmankin, mutta Helsingissä tuntuu huhtikuulta, raikkaalta ilmalta ja vapaudelta, Itä-Euroopalta, tuulelta suojatien yli ja kalpealta auringolta, jota ei näy mutta joka kuivattaa mustan asfaltin harmaaksi, hiekoitussoran peittämäksi, enkä voi olla kuvittelematta muovista hyppynarua hiekkaa kasoiksi piiskaamaan, keskellä jalkakäytävääkin minä näen sen mielessäni. Tarvitsen ehdottomasti palan mustaa silkkiä huiviksi, mieluiten saman joka minulla oli kaksi vuotta sitten, mutta se on ollut kadoksissa jo kauan, siispä minun täytyy löytää uusi.

Jos keskelläni kulkeekin ontto alue, tunneli leikkausarven korkeudelta lantioluiden kohdalle, se on täyttymässä hetkellisesti valolla, onkalon kapeita sivuhaaroja pitkin leviävällä kirkkaudella, joka tuntuu oikaisevan selkärankani kuin vesi täyttäessään löysänä lojuneen letkunpätkän. Minuun paistaa suoraan sisälle, ei ainoastaan vaatteiden ja pilvien vaan myös rakennusten läpi, minussa on päivittäin täyttyvä varasto lämmintä, jolla kävellä kotiin ja lukea ja kirjoittaa ja maata matolla läpi loputtomien toistosarjojen.