Repeän kahtia ja puristun kasaan mutta ainakin tiedän mistä on kyse. Rakastan olla siellä, soljua taustaväriä vasten, nukahdella sohville ja roikottaa helmiliskoa avainnipussa, kysyä kysymyksiä ja vastata seuraaviin, painautua ihmismassan läpi vaikka näkymättömänäkin, rakastan autioita aamuja ja keskipäivän vyöryviä ruuhkia. Mutta kun joukkoon katsoo ja erottaa kasvoja, silloin tekee muistakin yksilöitä, huomaa taustan olevan täynnä kuvioita, joiden väliin jään aina, eksyneeksi pilkuksi spiraalien ja tähtien väliin, ja silloin on vaikeaa enää löytää sitä toista tapaa nähdä.

Mutta vaikka on tyydyttävää tietää se kaikki, ei ole helpottavaa olla ajattelematta kaikkia muita asioita, koska kun niistä ei saa otetta, ne voivatkin yhtäkkiä liukua liian kauas.