Minulla on ikävä monen vuoden päähän, ikävä ihan periaatteesta ja sen takia, etten voi muistaa yksityiskohtia tai mitään muuta kuin niitä, ikävä sitä että sattui ja tuntui ja hävetti enkä laimentanut itseäni ajatuksilla. Ja tietenkään en oikeasti kaipaa mitään, en itseäni, en muita, en kaipaa, mutta ikävä minulla on tunteitani. Ikävä vaaleanharmaata ja kielikuvia, mustavalkoisina kirkuvia miesandrogyynejä, ikävä tyhjiä sanoja kuin koristeellista rasiaa, johon ei mahtunut mitään, ikävä kuin yhden sähkölaitteen sirinä satojen johtojen solmussa.

Ikävä sitä, kun olin lasisiili ja suoneni täynnä samettikäärmeitä, ikävä muovailuvahaa ja kuplamuovia, heliumia käsivarsissa ja kaikkia ylitseni kulkeneita pilviä, ikävä sitä että kompuroin portaissa ja liikennevaloissa ja lopulta juoksin ympyrää ja lopulta huusin. Ikävä kuplassa ja ihmeessä elämistä ja kaikkia pakomatkoja vaikka vain yhden pysäkinvälin ja eniten tietysti sitä, että täytyi paeta, ikävä säröjä ja murtuneita kulmia ja ikävä ruostetta uimarannan roskakorissa. Ikävä sitä, että loin maailmoja yhdestä ihmisestä, ja ikävä sitä monen vuoden taistelua, jossa kukaan ei voittanut minun hävitessäni eikä hävinnyt minun voittaessani.

Kun voi turvautua huvipuistopelkoihin, kun voi leikkiä että fyysinen murskaantuminen on paljon todennäköisempää kuin henkinen etääntyminen, kun voi ajatella pelkästään turvaköysiä ja metallisia kaiteita ja että tätä laitetta ei suositella selkä- tai sydäntautisille.

Hattara alkoi oksettaa, makasin tunnin pensaassa ja lähdin kotiin.