Tunnen sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta hiusteni uutta väriä kohtaan. Ei sitä, että se on huimaavan erilainen ja rankka, vaan sitä, että se ei ole kirkas vaan vähän hennompi ja jostain tavallaan violetti muttei oikeastaan yhtään punertava. Varjot poskillani ovat sinertäviä, vaikka ihossa itsessään ei näy mitään.

Huomenna lainaan kirjastosta kasetteja, joita voin kuunnella jos leivon, ja etsin lankaa kaulahuiviin, joka tekee minusta minut heti kun sää tahtoo sen vastaansa. (Jos neuloo tarpeeksi hitaasti, ei oikeastaan neulo.)